Siirry pääsisältöön

Katsaus tuotantoon: Stephen King (1/2)

Olen suunnitellut blogin laajentamista tähänastisesta ”mitäs onkaan tullut luettua” -tyylisestä kirjablogista esseemäisempään suuntaan. Voisin (ja kenties joskus aionkin) kirjoittaa tyypillisiä esseitä (kuten se King-filmatisointi-teksti), mutta en ole vielä keksinyt mitään hyvää tulokulmaa tai aihealuetta josta tietäisin riittävästi ja josta olisi jotakin sanottavaa tasaisin väliajoin. Siispä aloitan juttusarjan, joka ei ole kirjablogiteksti eikä essee, mutta täynnä mielipiteitä: Katsaus tuotantoon.

Tekstien idea on simppeli: otan yhden kirjailijan, jonka tuotannon tunnen hyvin, ja puran palasiin uran kohokohdat ja suvannot, tarjota siinä samalla näkemyksiä kirjoista sekä vinkkejä, mistä aloittaa tuotantoon tutustuminen, mitä välttää sekä mainitsen lopuksi myös villin kortin. Ei pitäisi olla vaikea arvata, kenen tuotantoa tunnen laajasti ja jonka kirjoista voin löpistä viikkotolkulla jos siltä tuntuu, mutta koska kyseisen herrasmiehen bibliografia kattaa kuutisenkymmentä romaania plus novellikokoelmat ja tietokirjat ja muut, jaan Stephen Kingin tuotannon käsittelyn kahtia: kauhukirjoihin ja muihin. Tänään vuorossa ovat kauhukirjat, koska niistähän hänet tunnetaan ja muistetaan. Alla lista kaikista kauhuksi katsomistani kirjoista hänen tuotannossaan (miinus Richard Bachman -kirjat, jotka jätän toiseen settiin) sekä perässä hakasulkeissa X-merkki, mikäli olen kyseisen kirjan lukenut.

1974 – Carrie [X]
1975 – ’Salem’s Lot / Painajainen [X]
1977 – The Shining / Hohto [X]
1978 – The Stand / Tukikohta [X]
1979 – The Dead Zone / Kosketus [ ]
1980 – Firestarter / Tulisilmä [X]
1983 – Christine [ ]
1983 – Pet Sematary / Uinu, uinu lemmikkini [X]
1983 – Cycle of the Werewolf / Ihmissuden vuosi [X]
1986 – IT / SE [X]
1987 – The Tommyknockers / Kolkuttajat [X]
1994 – Insomnia / Uneton yö [X]
1995 – Rose Madder / Naisen raivo [ ]
1996 – Desperation / Epätoivon kaupunki [ ]
1998 – Bag of Bones / Kalpea aavistus [X]
1999 – The Girl Who Loved Tom Gordon / Eksyneiden jumala [ ]
2001 – Dreamcatcher / Unensieppaaja [ ]
2002 – From a Buick 8 / Buick 8 [ ]
2006 – Cell / Kuulolla [X]
2008 – Duma Key / Tapahtumapaikkana Duma Key [X]
2009 – Under the Dome / Kuvun alla [X]
2013 – Doctor Sleep / Tohtori Uni [ ]
2014 – Revival / Herääminen [X]
2017 – Sleeping Beauties [ ]

24 kirjaa, joista tärkeimmät olen lukenut. Saatat huomata joidenkin tavallisesti kauhukirjoiksi laskettavien teosten uupuvan listasta – etenkin Misery (eli Piina) ja Cujo – mutta minulla oli selvä pointti jaossa: kauhukirjoja ovat ne jännärit, joissa on yliluonnollista. Muutamasta 1990-luvun kirjasta en ollut aivan varma, mutta heitin ne mukaan tähän yhtä kaikki.

Tuotannon pääpiirteet
Kingin urasta yleisesti ottaen löytyy kolme vaihetta: klassikot, paskat ja renessanssi. Klassikot ovat lähtökohtaisesti ennen vuotta 1987 julkaistut teokset, paskat niiden jälkeen ja ennen 2000-luvun puoliväliä julkaistut romaanit (poikkeuksia lukuun ottamatta) ja renessanssiin osuvat myöhäistuotannon helmet (vaikka sekaan mahtuu paskaakin, puhutaanhan tässä Kingistä). Vuosien 1974 ja 1986 välillä kirjoitetut kirjat ovat lähtökohtaisesti laadukkainta Kingiä, ainakin kauhun saralla: jo esikoisteos, noin kaksisataa sivua kattava dokumenttiromaani Carrie, on parempi kuin mikään 1990-luvun kirjoista.

Koska Kingin kirjoitustahti on edelleen armoton, hän ampuu huteja paljon. Ensimmäiset merkit liian kovasta tahdista ja King-taudista ovat The Dead Zone / Kosketus, jota aloin kerran lukea ja tylsistyin kuoliaaksi sekä – ja tiedän tämän ärsyttävän monia – The Shining / Hohto. Mainituista jälkimmäisen luin loppuun, mutta olin ensimmäisistä sivuista alkaen pettynyt siihen, sillä nähtyäni Stanley Kubrikin elokuvan muutamaan otteeseen aiemmin, kaikki kiinnostavimmat ja mielikuvitusta parhaiten ruokkineet elementit puuttuivat kirjasta. (Puhumattakaan siitä, että lukemani painoksen kannesta löytyi juonielementtejä, jotka olivat peräisin yksinomaan filmatisoinnista – en taida olla kannassani ainoa, eh?) Esimerkiksi elokuvassa Jack Torrancen hulluuden lähde jätetään auki (onko se hotelli vai Jack itse?), mutta kirjaan ei moista tulkinnanvaraisuutta jätetä. Lisäksi The Shining / Hohto on liian pitkä ja loppu on kömpelö ja… Liian King kaikilla väärillä tavoilla.

Kaikki mainitsemani ongelmat paisuivat Kingin kirjoissa vähitellen, mutta The Tommyknockers / Kolkuttajat oli ensimmäinen aidosti huono kauhukirja Kingiltä. Hän kamppaili samaan aikaan huumeriippuvuuksien ja alkoholismin kanssa, joten sitä taustaa vasten kirjan surkeus ei pitäisi olla yllätys. Valitettavasti hän ei ole raitistumisensa jälkeen päässyt samalla tavalla ihon alle: 1990-luvun kirjat ovat, nyrkkisääntönä, hönöjä ja enemmän kuin kömpelöitä. (Olen aloittanut melkein kaikki Kingin kirjat, mutta keskenjääneet ovat joutuneet tilaansa usein hyvästä syystä.) Esimerkiksi Insomnia / Uneton yö on sanalla sanoen paska kirja, joka yrittää liikaa ja onnistuu liian vähässä. Ainoa valonpilkku vuosien 1987 ja 2008 välillä on yllättävän hyvä Bag of Bones / Kalpea aavistus, joka jätti hyvän maun suuhuni, kun luin sen vuoden 2009 paikkeilla – voi olla, että en sietäisi kyseistä kirjaa enää, kriittisempänä ja kyynisempänä itsenäni, mutta tuolloin se oli kelpo viihdettä.

Monet varmasti sanoisivat, että Kingin renessanssi kauhukirjojen suhteen alkoi Cell / Kuulolla -kirjan myötä, mutta oma muistikuvani siitä on, että kirja oli kokonaisvaltaisen typerä. Sen sijaan Duma Key / Tapahtumapaikkana Duma Key oli paljon onnistuneempi, vaikka meinasikin hajota käsiin ylipitkän keskiosansa kohdilla. Oikeastaan juuri Duma Key muistutti minua yhdessä välissä, miksi ylipäänsä pidin Kingin kirjoista: hänellä on huikea kyky maalata tarina ja hahmokatras, joiden kohtalosta lukija oikeasti välittää. En välittänyt paskaakaan mitä Cellin hahmoille kävisi. Tämä voi johtua pelkästään minusta, ei olisi uutta.

Parhaat kirjat?
Kingin parhaat (kauhu)kirjat ovat yleensä paksuja tai fokusoituneita. Paksuihin kirjoihin (The Stand / Tukikohta ja IT / SE) mahtuu typeriä ratkaisuja ja kömpelöä tarinankerrontaa, mutta niissä on myös parhaat ideat, joiden ympärille reilusti yli tuhat sivua kestävät tarinat kiedotaan. The Standin alku ja keskikohta ovat kerrassaan erinomaisia, ajoittain nerokkaita, eikä siitä tehty TV-filmatisointi ole kuin kuriositeetti kirjan rinnalla. Valitettavasti se kolmas paksu (kauhu)kirja, Under the Dome / Kuvun alla, on valitettavan pliisu ja omaa vain hyvän alun, jonka jälkeen homma menee alaspäin rankasti.

Lyhyemmistä kirjoista Carrie, Pet Sematary / Uinu, uinu lemmikkini, ’Salem’s Lot / Painajainen sekä Duma Key fokusoituvat epäkingmäisesti yhteen hahmoon/dilemmaan. Mainituista kirjoista vain Carrie on oikeasti lyhyt, mutta mielestäni Kingin mammuttitaudin pitää parhaiten aisoissa ei lyhyt sivumäärä vaan pieni hahmoluettelo. Ainoa poikkeus mainitsemaani sääntöön on ’Salem’s Lot, joka sisältää kokonaisen kylän, mutta siinäkin on yksi selkeä ja vahva huomionkiinnittävä koukku eikä, isosta hahmolistastaan huolimatta, touhu leviä kaikkiin suuntiin samanaikaisesti.

Mistä aloittaa?
Kingin laajasta (kauhu)tuotannosta varomaton voi valita todella hyviä kirjoja tai todella, todella paskoja kirjoja ja se ensimmäinen luettu kirja voi määrittää oman mielipiteen kirjailijan laadusta pitkäksi ajaksi. Jos sattuu lukemaan jonkun huonoista kirjoista, ei välttämättä koskaan tartu toiseen miekkosen kirjaan; jos nappaa tuotannon parhaan teoksen ensikontaktiksi, kaikki myöhemmät kirjat ovat pettymyksiä. Siispä ehdotankin aloituskohdaksi The Standin, Pet Semataryn tai ITn sijaan Duma Keytä tai Carrieta, mahdollisesti ’Salem’s Lotia. Carrien kanssa riski on pienin, kiitos kirjan lyhyyden.

Mitä välttää?
Valtaosaa, hah. Oikeastaan kaikki vuosien 1987 ja 2006 välillä voi sivuuttaa, ainakin pitkäksi ajaksi – jos Kingiä alkaa fanittaa, voi paskakauden kirjoja kokeilla, mutta ei hetkeäkään aiemmin. Näiden lisäksi kokeellinen Cycle of the Werewolf / Ihmissuden vuosi on epäonnistunut mutta nopeasti luettu. Under the Domen voi myös jättää huoletta väliin, kiinnostavasta ideastaan huolimatta; sama pätee The Dead Zoneen.

Villi kortti

Kingin kauhukirjoista villi kortti, joka on jäänyt valitettavan vähälle huomiolle, on Revival / Herääminen, joka on renessanssi-Kingin parempaa tarjontaa mainitsemani Duma Keyn lisäksi. Myös Bag of Bones voi olla kokeilemisen arvoinen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott